Arka aihe vielä, koska niin tuore juttu, mutta kirjoitan tästä kuitenkin. On kulunut 2,5kk siitä kun palasin takaisin töihin 2,5kk uupumussairaslomalta. Diagnoosit oli keskivaikea masennus ja vakava työuupumus. Uupumussairaslomalle jäädessäni olin itkuinen, kaikki tunteet oli täysin hallitsemattomissa, kaikkeen reagoin voimakkaasti, en nukkunut kunnolla, mulla oli korkea verenpaine 149/99, kävin kertakaikkiaan ylikierroksilla ja pahasti. Jälkeen päin ajateltuna tämä on ollut tulossa jo pitkään, ehkä siitä lähtien kun valmistuin yliopistosta, koska työelämä laman keskellä ei ollutkaan mikään helppo nakki. Vakituinen työ ei ollut mikään itseisarvo yt-neuvottelujen täyttämässä yrityselämässä. Ja ilman vakituista työtä on aika hankalaa suunnitella elämää yhtään pidemmälle, kuin minne asti on töitä.
Takaisin toipumiseen. Nyt alan olla ensimmäistä kertaa sinut sen kanssa, että nyt ollaan tässä. Olen koko kevään kaivanut itseäni ylös mikä tuntuu olleen erittäin syvä kuoppa. Työpaikan vaihto oli keskeinen ja ratkaiseva asia, mutta pelkästään se ei auttanut. On pitänyt tehdä valtavasti henkistä työtä ja nimenomaan siinä, että on itselleen armollinen ja antaa anteeksi.
Tietyt luonteenpiirteet ja kokemukset sekä krooniset sairaudet tietenkin altistavat uupumukselle. Lisäksi kun olet kerran uupunut, taipumus uupua uudelleen on olemassa.
Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni yritän todella miettiä työn osuutta arvomaailmassani uudelleen. 5 vuoden ajan työ oli kaikki kaikessa, koska siellä oli mielestäni näytettävä 200% olevansa täydellinen osaaja, miten muuten sen vakituisen työn voisi saada?
Vastaava suorittaja olin myös yksityiselämässäni, edes palaute siitä, että käyttäydyn huonosti ei herätellyt, piti mennä täysillä seinään ja palaa loppuun kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, ennen kuin pystyi pysähtyä ja katsoa elämää eri kantilta.
Nyt olen miettinyt itselleni vaihtoehtoisen urasuunnitelman ja koitan joka päivä opetella uudelleen päästämään irti ja rajoittamaan työn ja ennen kaikkea suorittamisen otetta elämässäni.
Maaliskuun alussa kun palasin töihin, pakotin itseni pitämään rutiineista kiinni. Foodprep, treenit, työt. Korona tuli tavallaan kuin tilauksesta, vaikka se toi omat henkiset paineet mukanaan. Nyt teen töitä kotona, mihinkään ei ole kiire, on tullut täydellinen pysähtyminen. Kun ei ollut sellaista fiilistä, että nyt teen ruokaa, en ole tehnyt. Kun ei ole ollut sellaista oloa, että nyt treenaan suunnitelmallisesti, en ole tehnyt sitäkään. Olo tuntui siltä, että olen saamaton luovuttaja, mutta en vain jaksanut ajaa itseäni takaisin suorittamiseen. Kuinka ollakaan, tämä on ollut juuri se, mitä on pitänytkin tehdä.
Luin Ompeluseura Facebook ryhmästä muiden työelämässä uupuneiden tarinoita. Oli äärimmäisen helpottavaa kuulla, että niin sanottu ”normaali olo” ei palaudu hetkessä. Se, että olin sairaslomalla saanut itseni kuntosalille pari kertaa viikossa tärkeän ystävän kannustamana, oli jotain, mihin moni ei pystynyt edes vuoden päästä. Tosin se oli tapani päästä sairaslomalla ulos asunnosta. Moni on kokenut, ettei vielä parin vuodenkaan päästä ole vielä täysin toipunut.
Koen helpotusta. Uupumuksesta toipumista ei tarvitse suorittaa. Saan olla vielä herkistynyt ja tunteellinen. Tämä on uusi uupumus kokemuksen jälkeinen minä. Pahinta mitä olen tehnyt on ollut verrata itseäni vanhaan minääni. Nyt rakennan itseäni uudestaan.
Matka on vasta alussa.
– Johanna
Chronically Johanna 